Kävin tänään kukkakaupassa. Paikassa on yleensä todella mukava asioida ja henkilökunta auttaa mielellään. Tänään kukkakaupassa oli kuitenkin uusi työntekijä, jonka rinnassa luki: “harjoittelija”. Kyseessä ei ollut kovin nuori henkilö, vaan ihan reilusti aikuinen.

Mielestäni kaikki sujui oikein asiallisesti. Kokematon myyjä joutui tarkistamaan ostamani kukan hinnan kaupan vakiokasvolta (en loppujen lopuksi tiedä kuka omistaa ja kuka on vain töissä, mutta yleensä siellä on aina samat naamat). Kukkien pakkaaminen vei ehkä hieman tavallista kauemmin, mutta sain ihan asiallisessa ajassa asiallisen paketin ja olin tyytyväinen.

Tuossa ei sinänsä ollut mitään erikoista, enkä olisi mitään outoa huomannutkaan, ellen olisi kiinnittänyt vakiokasvon elekieleen jo aikaisessa vaiheessa huomiota. Saapuessani kauppaan, hän vielä palveli toista asiakasta, joten ei ehtinyt vielä kovin paljoa kiinnittämään huomiota harjoittelijan toimintaan. Vapauduttuaan hän kuitenkin muuttui totutun ystävällisestä varsin kireäksi. Selkeästi hänellä oli jotain todella painavaa sanottavaa jostain palveluun tai kukkien myymiseen liittyvästä asiasta, mutta ei sitä suostunut ääneen minun läsnäollessani sanomaan, vaikka harjoittelija kysyikin oliko tällä jotain asiaa.

Jäin seuraamaan kireitä ilmeitä ja tiuskauksen omaisia kommentteja vierestä hieman hämmentyneenä, sillä en havainnut tilanteessa mitään outoa. En tietenkään tiedä mitä kaupassa oli tapahtunut ennen saapumistani, mutta epäilen, että kyseessä on perinteinen asetelma, jossa harjoittelija ei todellisuudessa saa välttämättä kaikilta ohjaajiltaan varsinaista mentorointia, vaan pikemminkin lähinnä haukkuja ja listan parannuskohteista. Harjoittelijan osa ei monesti ole kovin häävi.

Työnantajien olisi hyvä muistaa harjoittelun peruste: oppia tekemään asioita. Mikäli uusi henkilö otetaan harjoittelemaan, olisi perusteltua odottaa, ettei hän heti täytä kaikkia asetettuja vaatimuksia, varsinkaan nk. “talon tapojen” osalta, koska ei yksinkertaisesti voi toimia sellaisten normien mukaan, joita ei tiedä. Lisäksi usein harjoittelijoita kohtaan tunnetaan eräänlaista sanomisen painetta, koko ajan pitäisi voida olla sanomassa jostain. Mielestäni välillä kannattaisi vähän vetää henkeä: antaa harjoittelijalle vastuuta ja mahdollisuus sekä onnistumisiin että epäonnistumisiin.

Alkuun joudun (ehkä hieman poikkeuksellisesti) jakamaan pienen linkin Kauppalehden artikkeliin:

http://www.kauppalehti.fi/uutiset/islantilaistutkijat-aikaa-myoten-ihmisista-tulee-idiootteja/WbVNxGVu?ref=iltalehti:d2f7

Sen mukaan islantilainen geenitekniikkaan ja -tutkimukseen keskittynyt yritys deCODE on arvioinut ihmiskunnan älykkyyden laskevan noin 0,4 pistettä vuosikymmenessä, sillä älykkäät saavat vähemmän lapsia.

Reiluuden nimissä laitan vielä linkin suoraan deCODEn sivuille:

https://www.decode.com/decode-study-shows-variants-sequence-genome-contribute-educational-attainment-negative-selection/

Haluaisin lisätä tähän keskusteluun myös yhden lisämausteen. Voisiko tälle digitalisoituneelle yhteiskunnalle ominainen vähäinen aitojen, reaalimaailman, kohtaamisten määrä ihmisten välillä sekin osaltaan laskea älykkyyttä?

Ystäväni Minna liittyi Tinderiin (omien sanojensa mukaan) ulkopuolisen painostuksen käydessä sietämättömäksi. No Minna on kaunis nainen ja varmasti Tinderin eliittiä, mutta laajemmin ajateltuna, voisiko tällainen ei-henkilökohtainen parinmuodostus myös osaltaan olla laskemassa meidän kollektiivista älykkyyttä? Tinder ei ole ikuinen, ja tulevaisuudessa saatetaan toki nähdä myös henkilökohtaisten kohtaamisten muuttuminen jälleen muodikkaaksi. En silti voi välttyä siltä ajatukselta, että ihmissuhteiden kertakäyttöisyys ja löyhempi sitoutuminen parisuhteisiin ja myös suurempi ulkonäkökeskeisyys voisivat myös vaikuttaa älykkyyteen.

Vaikka otin tuon asian esille, en silti väheksy muitakaan syitä. Esimerkiksi työelämän haasteellisuus ja suorastaan perheen perustamiselle vihamielinen ilmapiiri, sekin varmasti tekee meistä tyhmempiä. Vai tekeekö?

Tarvitseeko nykyisin enää edes olla älykäs? Kuka edes on älykäs? Voisiko esim. uuden, aivan kummallisesti pelailevan presidentin outo taktiikka kertoa jostain aivan uudesta älykkyyden muodosta? Nyt kyllä jätän tämän asian teille kommentoitavaksi…

Tiedättehän sen katseen, ikään kuin vilkaisun ”lisäosan”, joka tarkoittaa: ”sinut on huomattu”? Oikeastaan niitä vilkaisutyyppejä on useampia, mm. ”tunnistan sinut” ja ”olen kiinnostunut sinusta”.Sain kokea tuon ensiksi mainitun, kantaessani jättimäistä kassia eilen kohti juna-asemaa. VR on suuressa laupeudessaan mahdollistanut taittopyörien kuljettamisen lähijunissa ilmaiseksi vyöhykealueella, kunhan pyörä on sullottu pussiin. Näistä VR:n käytännöistä riittäisi kirjoitettavaa vaikka kuinka paljon, mutta se ei nyt liity tähän aiheeseen millään tavalla.

Siispä takaisin alkuperäiseen asiaan. Kannoin sitä pyöräkassia kohti junaa, koska en jaksanut alkaa asemallakaan pyörää sinne sullomaan. Tällöin huomasin ohikulkevasta autosta pelkääjän paikalta tuon katseen. Jäin miettimään, mitä ohikulkija mahtoi pohtia? Ruumiskassi? Pankkiryöstön saalis? Joka tapauksessa sillä samalla hetkellä tiesin, että jos taustalla olisikin ollut jokin rikos, olisi sillä nyt silminnäkijä.

Tällainen ”tehostettu” havainto aiheuttaa havaittavasti enemmän aktivoitumista havainnoitsijan aivoissa kuin turhaksi tulkittu näköhavainto. Luultavasti mitään huomiota ei olisi syntynyt, jos olisin kantanut Alepan muovikassia. Musta jätesäkki taas olisi varmasti ajanut saman asian, voi miten mukavia mielleyhtymiä saan tästä…

Haluaisin vielä pyytää. Kommentoikaa näitä juttuja, jakakaa palautetta – niin ruusuja kun risujakin. Tässä blogissa käy parisen kymmentä ihmistä päivässä, mutta kukaan ei kommentoi mitään. Tämän toiminnan (ja minun motivoimiseni) kannalta haluaisin todella saada palautetta ja keskustelua aikaan.

Kävin tuossa taannoin illalla istumassa hetken aikaa kahden työkaverini kanssa (molemmat miehiä). Keskustelu ajautui hyvin nopeasti ihmissuhteisiin ja niihin liittyvään problematiikkaan. Jätän muut puolet keskustelusta tällä kertaa vähemmälle ja keskityn kosketukseen ja sen tarpeeseen.

Lapsien ei uskota voivan kehittyä normaalisti, mikäli heitä ei kosketeta säännöllisesti. Kosketuksella on oma merkityksellä niin hermoston- kuin emotionaaliseenkin kehitykseen.

Mikä on tilanne aikuisten suhteen? Miehet haluavat vain seksiä ilman läheisyyttä, turhat lässytykset ja silittelyt sikseen. No ei! Miesten ja naisten tarpeiden eroja ylikorostetaan aivan turhaan, näille väittämille on oikeasti hankala löytää näyttöä. Miehet tarvitsevat kosketusta siinä missä naisetkin (ja lapset), mutta eivät ehkä osaa tai halua kommunikoida asiasta aivan naisten veroisesti.

Mielestäni oli liikuttavaa, kun jo eläkeikää lähestyvä työkaveri sanoi pitkään keskusteltuamme avioeron jälkeen kärsineensä suuresta kosketuksen puutteesta. Niin suuresta, että oli jopa harkinnut maksullista seuralaista vain halaamaan häntä ja olemaan sylikkäin.

Tästä pääsemmekin siirtymään aasinsillan kautta toiseen kysymykseen. Tämä on mielestäni aiheellinen kysymys, kun jotkut poliitikot yrittävät kriminalisoida seuralaistoimintaa. Kaikilla ei ole sitä iloa, että voivat käpertyä rakkaansa viereen illalla. Miksei heille suotaisi sitä iloa, vaikka maksusta?

Mielestäni tämän hetken ilmapiiri on melko rajoittunut. Näennäistä vapautta ja suvaitsevaisuutta korostetaan joka areenalla, mutta todellinen tasa-arvo (enkä tarkoita mies-nais-kysymystä, vaan koko yhteiskunnan laajuista) ja suvaitsevaisuus loistavat poissaolollaan. Niitä asioita suvaitaan, mitä on muodikasta suvaita, muulla ei ole niin väliä.

Tämä ilmiö on mielestäni merkittävä ja havaitsen sitä jatkuvasti. Lapsia ei kuunnella tarpeeksi.

Monet lapset referoivat keskusteluja esimerkiksi opettajiensa kanssa. Monesti hämmästyn, miten huono keskusteluyhteys opettajan ja lapsen välillä vallitsee. Monesti kuulen vaikkapa jotain tällaista: ”Sitten se opettaja otti mun kynän ja ei suostunut antamaan sitä takaisin, vaikka sanoin, että se on mun kynä”. Tämä oli elävä esimerkki oikeasta tilanteesta. Opettaja oli kerännyt lapselta kynän, eikä ollut antanut sitä takaisin.

Opettaja oli tietenkin toiminut hyvässä uskossa ja luullut keräävänsä koulun kyniä talteen. Kuitenkaan lapsen vaatimukset itse omistamansa kynän palauttamisesta olivat kaikuneet kuuroille korville. Miksi? Jos minä olisin sanonut samasta asiasta, olisi kynä varmuudella tullut takaisin. Mutta minähän olen aikuinen… No, olen identifioinut muutamia syitä tähän ongelmaan:

1) Aika moni lapsi valehtelee opettajille kysyttäessä. Opettajien suhde lasten kertomuksiin on todella ristiriitainen, sillä osa lapsista puhuu aivan täyttä puuta heinää. Ei tietenkään useimmat, mutta monet. Liian monet, jotta asioita ei pitäisi tarkastella hyvin kriittisten lasien läpi.

2) Lapset puhuvat niin paljon ja lapsia on niin paljon, ettei aikuinen vain ehdi kuunnella. Kuuntelemattomuus on meille muutenkin iso ongelma, miksei se näkyisi koulussakin, kun ärsykkeitä on valtavan paljon ympärillä.

3) Lapset eivät osaa itse painokkaasti esittää omaa asiaansa, vaan tuollainen asia tulee suusta ilman lyhyttä ja ytimekästä vaatimusta: ”Hei, se oli mun oma kynä, anna se takaisin!”

Minä en ole ehtinyt puhua tästä aiheesta vielä luotto-opettajani kanssa, mutta päivitän juttua kunhan saadaan juteltua aiheesta. Yhtä kaikki, opettajilla ja aivan erityisesti heikommin koulutetuilla koulunkäyntiavustajilla on erittäin huono kommuniointiyhteys. Voisiko sitä kenties parantaa? Mielestäni voisi.

Yksi keino yhteyden parantamiseen (jätän ryhmäkoot ja muut epärealistiset ratkaisut tarkastelematta) olisi keskittyminen. Kaikista paras yhteys oppilaisiinsa on mielestäni niillä opettajilla, jotka kuuntelevat keskittyneesti. Suusta tulevat jutut ovat kuitenkin vain osa koko tarinaa. Välillä ihmettelen (sivusta seuraten), kuinka ei-verbaalinen kommunikaatio jää täysin huomiotta. Mielestäni keskittymisen puute voisi olla erittäin hyvä selitys tälle. Mitä mieltä olette?

Olen viime aikoina joutunut lyömään päätä seinään joidenkin arkielämässä kohtaamieni ihmisten vuoksi. Syynä on tällä kertaa se, etten ole välttämättä millään tavalla samaa mieltä heidän kanssaan siitä, miten tiettyjä ristiriitatilanteita tulisi ratkoa.

Maailma olisi toki parempi paikka, mikäli kaikki saisivat joka päivä olla rauhassa, eikä kukaan ikinä kiusaisi tai ärsyttäisi ketään. Aikuisten maailmassa jonkinlainen keskinäinen kunnioitus toki useimmissa tilanteissa vielä vallitsee ja aikuisten paremmat sosiaaliset taidot myös mahdollistavat hieman pidättyneemmän käytöksen. Suurimmaksi ongelmaksi muodostuvat aikuiset, jotka pyrkivät liiallisuuksiin asti pehmittämään lastensa tietä puuttumalla aktiivisesti kaikkiin lasten välisiin ristiriitatilanteisiin ja samalla unohtavat aikuiset käytöstavat ja käyttäytyvät kuin lapset – mitä siis omiin lapsiin tulee.

Eräs tärkeä ja jopa kriittinen tilanne lasten välisiä ristiriitatilanteita selvitettäessä on mielestäni se, että aikuiset pitää aina olla tilanteen yläpuolella. Lasten välisten kiistojen vuoksi on turha alkaa kovin tunteelliseksi, sillä tällöin alkaa lietsoa itse sitä tunnetilaa ja aikuiseen tyyliin asiat kehittyvät isommiksi kun mitä ne alkuun edes olivat. Kuinka moni lapsia kasvattava ei ole nähnyt vanhempien riitautuvan keskenään lasten keskinäisten asioiden vuoksi?

Normaalisti lasten kiistat kestävät enintään muutamia tunteja. Tämän jälkeen asiat (optimitilanteessa) sovitaan tai unohdetaan. Oli miten oli, seuraavana päivänä leikitään taas normaalisti. Tällainen toiminta kehittää lasten kykyä sopia omia riitojaan ja aikuisten tehtävänä on auttaa sovinnon muodostamisessa.Mitä tapahtuu jos aikuinen puuttuu liikaa asioihin? Tällöin tilannetta aletaan helposti paisuttelemaan, jolloin ristiriidatkin kasvavat ja väkisinkin vaikuttavat myös aikuisten (tässä tapauksessa lasten vanhempien) keskinäiseen vuorovaikutussuhteeseen.

Oletetaan, että lähtötilanne on pieni kiista, joka saattoi johtaa jopa pieneen painiotteluun. Mikäli lapset ratkaisevat asioita keskenään ja omalla tavallansa, on ottelu unohtunut parissa päivässä. Jos aikuiset alkavat elää lastensa tunnetiloja omalla tavallansa, on ikävä kyllä suuri mahdollisuus, etteivät välit ikinä parannu entiselleen.

Aikuisten ei tulisi ikinä syöksyä lasten maailmaan omien sosiaalisten “lasiensa” läpi katsottuna. Tällöin lasten keskinäinen nahistelu ikään kuin katsotaan yleensä samanlaisessa valossa kun aikuisten välillä tapahtunut. Aikuinen ei yleensä pysty samalla tavalla nahistelemaan nyt ja leikkimään tunnin kuluttua (paitsi ehkä parhaimmillaan parisuhteessa). Siksi aikuisen pitäisi aina havainnoida lasten ristiriitatilanteita eräänlaisena yläpuolisena auktoriteettina ja olla antamatta omille tunteille liikaa valtaa. Käytännössä tässä omassakin esimerkkitapauksessa pieni kiusanteko on kääntynyt toisinpäin, liika tunteilu on antanut alkuperäisen tilanteen kärsijälle vallantunteen, jolla on nyt helppo tehdä vastakiusaa. Olisiko ollut vain helpompi antaa lasten ensin nahistella (koska mitään objektiivisesti tarkasteltuna vakavaa ei ikinä käynyt) ja sitten sopia?

Aikuisten kannattaisi oikeasti harjoitella tunteiden hallintaa ja käsittelyä ensin itsensä kanssa. Moni ihminen oppisi paljon itsestään ja maailmasta. Lapset kehittyvät riitelystä ja sopimisesta. Eivät riitelystä ja aikuisten harjoittamasta asioiden ylimitoitetusta lietsomisesta.