Hanhiemon siipien suojassa on hyvä olla, vai onko?

Olen viime aikoina joutunut lyömään päätä seinään joidenkin arkielämässä kohtaamieni ihmisten vuoksi. Syynä on tällä kertaa se, etten ole välttämättä millään tavalla samaa mieltä heidän kanssaan siitä, miten tiettyjä ristiriitatilanteita tulisi ratkoa.

Maailma olisi toki parempi paikka, mikäli kaikki saisivat joka päivä olla rauhassa, eikä kukaan ikinä kiusaisi tai ärsyttäisi ketään. Aikuisten maailmassa jonkinlainen keskinäinen kunnioitus toki useimmissa tilanteissa vielä vallitsee ja aikuisten paremmat sosiaaliset taidot myös mahdollistavat hieman pidättyneemmän käytöksen. Suurimmaksi ongelmaksi muodostuvat aikuiset, jotka pyrkivät liiallisuuksiin asti pehmittämään lastensa tietä puuttumalla aktiivisesti kaikkiin lasten välisiin ristiriitatilanteisiin ja samalla unohtavat aikuiset käytöstavat ja käyttäytyvät kuin lapset – mitä siis omiin lapsiin tulee.

Eräs tärkeä ja jopa kriittinen tilanne lasten välisiä ristiriitatilanteita selvitettäessä on mielestäni se, että aikuiset pitää aina olla tilanteen yläpuolella. Lasten välisten kiistojen vuoksi on turha alkaa kovin tunteelliseksi, sillä tällöin alkaa lietsoa itse sitä tunnetilaa ja aikuiseen tyyliin asiat kehittyvät isommiksi kun mitä ne alkuun edes olivat. Kuinka moni lapsia kasvattava ei ole nähnyt vanhempien riitautuvan keskenään lasten keskinäisten asioiden vuoksi?

Normaalisti lasten kiistat kestävät enintään muutamia tunteja. Tämän jälkeen asiat (optimitilanteessa) sovitaan tai unohdetaan. Oli miten oli, seuraavana päivänä leikitään taas normaalisti. Tällainen toiminta kehittää lasten kykyä sopia omia riitojaan ja aikuisten tehtävänä on auttaa sovinnon muodostamisessa.Mitä tapahtuu jos aikuinen puuttuu liikaa asioihin? Tällöin tilannetta aletaan helposti paisuttelemaan, jolloin ristiriidatkin kasvavat ja väkisinkin vaikuttavat myös aikuisten (tässä tapauksessa lasten vanhempien) keskinäiseen vuorovaikutussuhteeseen.

Oletetaan, että lähtötilanne on pieni kiista, joka saattoi johtaa jopa pieneen painiotteluun. Mikäli lapset ratkaisevat asioita keskenään ja omalla tavallansa, on ottelu unohtunut parissa päivässä. Jos aikuiset alkavat elää lastensa tunnetiloja omalla tavallansa, on ikävä kyllä suuri mahdollisuus, etteivät välit ikinä parannu entiselleen.

Aikuisten ei tulisi ikinä syöksyä lasten maailmaan omien sosiaalisten “lasiensa” läpi katsottuna. Tällöin lasten keskinäinen nahistelu ikään kuin katsotaan yleensä samanlaisessa valossa kun aikuisten välillä tapahtunut. Aikuinen ei yleensä pysty samalla tavalla nahistelemaan nyt ja leikkimään tunnin kuluttua (paitsi ehkä parhaimmillaan parisuhteessa). Siksi aikuisen pitäisi aina havainnoida lasten ristiriitatilanteita eräänlaisena yläpuolisena auktoriteettina ja olla antamatta omille tunteille liikaa valtaa. Käytännössä tässä omassakin esimerkkitapauksessa pieni kiusanteko on kääntynyt toisinpäin, liika tunteilu on antanut alkuperäisen tilanteen kärsijälle vallantunteen, jolla on nyt helppo tehdä vastakiusaa. Olisiko ollut vain helpompi antaa lasten ensin nahistella (koska mitään objektiivisesti tarkasteltuna vakavaa ei ikinä käynyt) ja sitten sopia?

Aikuisten kannattaisi oikeasti harjoitella tunteiden hallintaa ja käsittelyä ensin itsensä kanssa. Moni ihminen oppisi paljon itsestään ja maailmasta. Lapset kehittyvät riitelystä ja sopimisesta. Eivät riitelystä ja aikuisten harjoittamasta asioiden ylimitoitetusta lietsomisesta.

2 thoughts on “Hanhiemon siipien suojassa on hyvä olla, vai onko?

  1. Olen itsekin havainnut, että kaikki aikuiset eivät edes näe lapsia, varsinkaan, jos nämä ovat aikuisen seurassa. Aikuista tervehditään, mutta lapsiin ei edes katsota. Omien isovanhempieni aikaan – olen siis itsekin jo isoäiti – lasten rooli oli osallistua työntekoon, mutta pysytellä sivussa. Siitä huolimatta esimerkiksi aikuisten tervehtiminen ja sitä kautta aikuisen huomaamaksi tuleminen oli erittäin tärkeää: “Liisa, tulepa sanomaan tädille päivää!”
    Opettajien lapset huomiotta jättävä käytös tai jopa lapsia kollektiivisesti kaikenlaisesta kurittomuudesta epäilevä käytös on luku sinänsä. Kai se johtuu jonkinlaisesta leipiintymisestä. Riittävän monta kuritonta sukupolvea kun on marssinut silmien ohi, sokeutuu yksilöille.
    Tämä pätee myös korkeakouluasteella. Opettajat opettavat rutiininomaisesti, eivätkä näe niitä edessään istuvia hienoja nuoria ihmisiä – ei ainakaan yksilöinä. Kuitenkin se näkevin silmin katsominen on kaikkein tärkeintä. Asiat unohtuvat, mutta välttäminen ei. Välittäminen puolestaan luo yrittämistä, kurinalaisuutta, vastuuntunnetta, eli kaikkea sitä, mikä johtaa opinnoissa – ja elämässä – hyviin tuloksiin.

    • Kommentti meni vahingossa “Hanhiemon siipien suojassa”-kirjoituksen yhteyteen, mutta liittynee enemmänkin “Lapsen kuunteleminen”-kirjoitukseen. Asioista olen kyllä aivan samaa mieltä, esimerkkejä tuollaisista tilanteista näkee koko ajan. Sellainen kasvattaja tai opettaja, joka lapsia todella kuuntelee on todella oikeassa työssä.

Leave a Reply to Vipoupi Cancel reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

*
*
Website