Merkitsevä katse

Tiedättehän sen katseen, ikään kuin vilkaisun ”lisäosan”, joka tarkoittaa: ”sinut on huomattu”? Oikeastaan niitä vilkaisutyyppejä on useampia, mm. ”tunnistan sinut” ja ”olen kiinnostunut sinusta”.Sain kokea tuon ensiksi mainitun, kantaessani jättimäistä kassia eilen kohti juna-asemaa. VR on suuressa laupeudessaan mahdollistanut taittopyörien kuljettamisen lähijunissa ilmaiseksi vyöhykealueella, kunhan pyörä on sullottu pussiin. Näistä VR:n käytännöistä riittäisi kirjoitettavaa vaikka kuinka paljon, mutta se ei nyt liity tähän aiheeseen millään tavalla.

Siispä takaisin alkuperäiseen asiaan. Kannoin sitä pyöräkassia kohti junaa, koska en jaksanut alkaa asemallakaan pyörää sinne sullomaan. Tällöin huomasin ohikulkevasta autosta pelkääjän paikalta tuon katseen. Jäin miettimään, mitä ohikulkija mahtoi pohtia? Ruumiskassi? Pankkiryöstön saalis? Joka tapauksessa sillä samalla hetkellä tiesin, että jos taustalla olisikin ollut jokin rikos, olisi sillä nyt silminnäkijä.

Tällainen ”tehostettu” havainto aiheuttaa havaittavasti enemmän aktivoitumista havainnoitsijan aivoissa kuin turhaksi tulkittu näköhavainto. Luultavasti mitään huomiota ei olisi syntynyt, jos olisin kantanut Alepan muovikassia. Musta jätesäkki taas olisi varmasti ajanut saman asian, voi miten mukavia mielleyhtymiä saan tästä…

Haluaisin vielä pyytää. Kommentoikaa näitä juttuja, jakakaa palautetta – niin ruusuja kun risujakin. Tässä blogissa käy parisen kymmentä ihmistä päivässä, mutta kukaan ei kommentoi mitään. Tämän toiminnan (ja minun motivoimiseni) kannalta haluaisin todella saada palautetta ja keskustelua aikaan.

 

The Great: Jin Jin Eating House, Singapore

 

I prefer street food over fine dining since I think that I get better vibes from street food and of course the price is also lower which is always a good thing when you eat 100+ times a year in a Restaurant.

If you love street food too, Singapore is a GREAT place! It’s filled with especially local/Chinese/Malaysian food courts or Hawker Centers as they are also called. Since it’s generally pretty expensive to eat in SG, food courts are an affordable option to the expensive food served in most restaurants (well you can also find cheaper restaurants especially from China Town but that’s a different story…)

I wanted to show you one food court. It’s definitely not the only one, maybe not even the best and it’s one of the smallest for sure.

But the most important thing to consider is the food… I got the very best noodle soup from there. Ever. Period.

 

 

 

So here it comes: Let me introduce you the Jin Jin Eating House (no website and it’s NOT Chin Chin Eating House)

It’s situated in the crossing of North Bridge Road and Liang Seah Street near the center of Singapore (Raffles and others) and there is only one thing to say about it: I recommend.

The pricing could be described being reasonable. Noodle soups cost about 4,5 SGD per portion so with the price of food and drinks in an average restaurant you eat here probably at least 10 times. So next time you’re starving in SG, I really advise you to try it.

 

 

Jin Jin Eating House
My tasty noodles

 

Miehinen keskustelu ihmissuhteista

Kävin tuossa taannoin illalla istumassa hetken aikaa kahden työkaverini kanssa (molemmat miehiä). Keskustelu ajautui hyvin nopeasti ihmissuhteisiin ja niihin liittyvään problematiikkaan. Jätän muut puolet keskustelusta tällä kertaa vähemmälle ja keskityn kosketukseen ja sen tarpeeseen.

Lapsien ei uskota voivan kehittyä normaalisti, mikäli heitä ei kosketeta säännöllisesti. Kosketuksella on oma merkityksellä niin hermoston- kuin emotionaaliseenkin kehitykseen.

Mikä on tilanne aikuisten suhteen? Miehet haluavat vain seksiä ilman läheisyyttä, turhat lässytykset ja silittelyt sikseen. No ei! Miesten ja naisten tarpeiden eroja ylikorostetaan aivan turhaan, näille väittämille on oikeasti hankala löytää näyttöä. Miehet tarvitsevat kosketusta siinä missä naisetkin (ja lapset), mutta eivät ehkä osaa tai halua kommunikoida asiasta aivan naisten veroisesti.

Mielestäni oli liikuttavaa, kun jo eläkeikää lähestyvä työkaveri sanoi pitkään keskusteltuamme avioeron jälkeen kärsineensä suuresta kosketuksen puutteesta. Niin suuresta, että oli jopa harkinnut maksullista seuralaista vain halaamaan häntä ja olemaan sylikkäin.

Tästä pääsemmekin siirtymään aasinsillan kautta toiseen kysymykseen. Tämä on mielestäni aiheellinen kysymys, kun jotkut poliitikot yrittävät kriminalisoida seuralaistoimintaa. Kaikilla ei ole sitä iloa, että voivat käpertyä rakkaansa viereen illalla. Miksei heille suotaisi sitä iloa, vaikka maksusta?

Mielestäni tämän hetken ilmapiiri on melko rajoittunut. Näennäistä vapautta ja suvaitsevaisuutta korostetaan joka areenalla, mutta todellinen tasa-arvo (enkä tarkoita mies-nais-kysymystä, vaan koko yhteiskunnan laajuista) ja suvaitsevaisuus loistavat poissaolollaan. Niitä asioita suvaitaan, mitä on muodikasta suvaita, muulla ei ole niin väliä.

 

Lapsen kuunteleminen

Tämä ilmiö on mielestäni merkittävä ja havaitsen sitä jatkuvasti. Lapsia ei kuunnella tarpeeksi.

Monet lapset referoivat keskusteluja esimerkiksi opettajiensa kanssa. Monesti hämmästyn, miten huono keskusteluyhteys opettajan ja lapsen välillä vallitsee. Monesti kuulen vaikkapa jotain tällaista: ”Sitten se opettaja otti mun kynän ja ei suostunut antamaan sitä takaisin, vaikka sanoin, että se on mun kynä”. Tämä oli elävä esimerkki oikeasta tilanteesta. Opettaja oli kerännyt lapselta kynän, eikä ollut antanut sitä takaisin.

Opettaja oli tietenkin toiminut hyvässä uskossa ja luullut keräävänsä koulun kyniä talteen. Kuitenkaan lapsen vaatimukset itse omistamansa kynän palauttamisesta olivat kaikuneet kuuroille korville. Miksi? Jos minä olisin sanonut samasta asiasta, olisi kynä varmuudella tullut takaisin. Mutta minähän olen aikuinen… No, olen identifioinut muutamia syitä tähän ongelmaan:

1) Aika moni lapsi valehtelee opettajille kysyttäessä. Opettajien suhde lasten kertomuksiin on todella ristiriitainen, sillä osa lapsista puhuu aivan täyttä puuta heinää. Ei tietenkään useimmat, mutta monet. Liian monet, jotta asioita ei pitäisi tarkastella hyvin kriittisten lasien läpi.

2) Lapset puhuvat niin paljon ja lapsia on niin paljon, ettei aikuinen vain ehdi kuunnella. Kuuntelemattomuus on meille muutenkin iso ongelma, miksei se näkyisi koulussakin, kun ärsykkeitä on valtavan paljon ympärillä.

3) Lapset eivät osaa itse painokkaasti esittää omaa asiaansa, vaan tuollainen asia tulee suusta ilman lyhyttä ja ytimekästä vaatimusta: ”Hei, se oli mun oma kynä, anna se takaisin!”

Minä en ole ehtinyt puhua tästä aiheesta vielä luotto-opettajani kanssa, mutta päivitän juttua kunhan saadaan juteltua aiheesta. Yhtä kaikki, opettajilla ja aivan erityisesti heikommin koulutetuilla koulunkäyntiavustajilla on erittäin huono kommuniointiyhteys. Voisiko sitä kenties parantaa? Mielestäni voisi.

Yksi keino yhteyden parantamiseen (jätän ryhmäkoot ja muut epärealistiset ratkaisut tarkastelematta) olisi keskittyminen. Kaikista paras yhteys oppilaisiinsa on mielestäni niillä opettajilla, jotka kuuntelevat keskittyneesti. Suusta tulevat jutut ovat kuitenkin vain osa koko tarinaa. Välillä ihmettelen (sivusta seuraten), kuinka ei-verbaalinen kommunikaatio jää täysin huomiotta. Mielestäni keskittymisen puute voisi olla erittäin hyvä selitys tälle. Mitä mieltä olette?

Hanhiemon siipien suojassa on hyvä olla, vai onko?

Olen viime aikoina joutunut lyömään päätä seinään joidenkin arkielämässä kohtaamieni ihmisten vuoksi. Syynä on tällä kertaa se, etten ole välttämättä millään tavalla samaa mieltä heidän kanssaan siitä, miten tiettyjä ristiriitatilanteita tulisi ratkoa.

Maailma olisi toki parempi paikka, mikäli kaikki saisivat joka päivä olla rauhassa, eikä kukaan ikinä kiusaisi tai ärsyttäisi ketään. Aikuisten maailmassa jonkinlainen keskinäinen kunnioitus toki useimmissa tilanteissa vielä vallitsee ja aikuisten paremmat sosiaaliset taidot myös mahdollistavat hieman pidättyneemmän käytöksen. Suurimmaksi ongelmaksi muodostuvat aikuiset, jotka pyrkivät liiallisuuksiin asti pehmittämään lastensa tietä puuttumalla aktiivisesti kaikkiin lasten välisiin ristiriitatilanteisiin ja samalla unohtavat aikuiset käytöstavat ja käyttäytyvät kuin lapset – mitä siis omiin lapsiin tulee.

Eräs tärkeä ja jopa kriittinen tilanne lasten välisiä ristiriitatilanteita selvitettäessä on mielestäni se, että aikuiset pitää aina olla tilanteen yläpuolella. Lasten välisten kiistojen vuoksi on turha alkaa kovin tunteelliseksi, sillä tällöin alkaa lietsoa itse sitä tunnetilaa ja aikuiseen tyyliin asiat kehittyvät isommiksi kun mitä ne alkuun edes olivat. Kuinka moni lapsia kasvattava ei ole nähnyt vanhempien riitautuvan keskenään lasten keskinäisten asioiden vuoksi?

Normaalisti lasten kiistat kestävät enintään muutamia tunteja. Tämän jälkeen asiat (optimitilanteessa) sovitaan tai unohdetaan. Oli miten oli, seuraavana päivänä leikitään taas normaalisti. Tällainen toiminta kehittää lasten kykyä sopia omia riitojaan ja aikuisten tehtävänä on auttaa sovinnon muodostamisessa.Mitä tapahtuu jos aikuinen puuttuu liikaa asioihin? Tällöin tilannetta aletaan helposti paisuttelemaan, jolloin ristiriidatkin kasvavat ja väkisinkin vaikuttavat myös aikuisten (tässä tapauksessa lasten vanhempien) keskinäiseen vuorovaikutussuhteeseen.

Oletetaan, että lähtötilanne on pieni kiista, joka saattoi johtaa jopa pieneen painiotteluun. Mikäli lapset ratkaisevat asioita keskenään ja omalla tavallansa, on ottelu unohtunut parissa päivässä. Jos aikuiset alkavat elää lastensa tunnetiloja omalla tavallansa, on ikävä kyllä suuri mahdollisuus, etteivät välit ikinä parannu entiselleen.

Aikuisten ei tulisi ikinä syöksyä lasten maailmaan omien sosiaalisten “lasiensa” läpi katsottuna. Tällöin lasten keskinäinen nahistelu ikään kuin katsotaan yleensä samanlaisessa valossa kun aikuisten välillä tapahtunut. Aikuinen ei yleensä pysty samalla tavalla nahistelemaan nyt ja leikkimään tunnin kuluttua (paitsi ehkä parhaimmillaan parisuhteessa). Siksi aikuisen pitäisi aina havainnoida lasten ristiriitatilanteita eräänlaisena yläpuolisena auktoriteettina ja olla antamatta omille tunteille liikaa valtaa. Käytännössä tässä omassakin esimerkkitapauksessa pieni kiusanteko on kääntynyt toisinpäin, liika tunteilu on antanut alkuperäisen tilanteen kärsijälle vallantunteen, jolla on nyt helppo tehdä vastakiusaa. Olisiko ollut vain helpompi antaa lasten ensin nahistella (koska mitään objektiivisesti tarkasteltuna vakavaa ei ikinä käynyt) ja sitten sopia?

Aikuisten kannattaisi oikeasti harjoitella tunteiden hallintaa ja käsittelyä ensin itsensä kanssa. Moni ihminen oppisi paljon itsestään ja maailmasta. Lapset kehittyvät riitelystä ja sopimisesta. Eivät riitelystä ja aikuisten harjoittamasta asioiden ylimitoitetusta lietsomisesta.