Texts on this page are written in Finnish. So go ahead and book your Finnish course!
Rakastan ihmisten kohtaamista, pitkiä keskusteluja ja ajatustenvaihtoa. Näiden kohtaamisten perusteella kirjoitan aina välillä tälle sivulle tekstejä näkemistäni ja kokemistani asioista. En tietoisesti halua säästää kynältäni ketään, vaan kerron asioista kuten ne näen. Koko elämäni ei ole pelkkää matkustamista, siihen kuuluu olennaisena osana myös arkielämä, siksi osa kirjoituksista käsittelee hyvinkin arkisia asioita. Olen kiinnostunut psykologiasta ja ihmismielestä muutenkin. Kirjoituksistani oletettavasti välittyy tämä kiinnostus. En kuitenkaan halua tehdä tästä mitään psykologian oppikirjaa.
Hanhiemon siipien suojassa on hyvä olla, vai onko?
10.5.2017
Olen viime aikoina joutunut lyömään päätä seinään joidenkin arkielämässä kohtaamieni ihmisten vuoksi. Syynä on se, etten ole välttämättä millään tavalla samaa mieltä heidän kanssaan siitä, miten tiettyjä ristiriitatilanteita tulisi ratkoa.
Maailma olisi toki parempi paikka, mikäli kaikki saisivat joka päivä olla rauhassa, eikä kukaan ikinä kiusaisi tai ärsyttäisi ketään. Aikuisten maailmassa jonkinlainen keskinäinen kunnioitus toki useimmissa tilanteissa vielä vallitsee ja aikuisten paremmat sosiaaliset taidot myös mahdollistavat hieman pidättyneemmän käytöksen. Suurimmaksi ongelmaksi muodostuvat aikuiset, jotka pyrkivät liiallisuuksiin asti pehmittämään lastensa tietä puuttumalla aktiivisesti kaikkiin lasten välisiin ristiriitatilanteisiin ja samalla unohtavat aikuiset käytöstavat ja käyttäytyvät kuin lapset – mitä siis omiin lapsiin tulee.
Eräs tärkeä ja kriittinen tilanne lasten välisiä ristiriitatilanteita selvitettäessä on mielestäni se, että aikuiset pitää aina olla tilanteen yläpuolella. Lasten välisten kiistojen vuoksi on turha alkaa kovin tunteelliseksi, sillä tällöin alkaa lietsoa itse sitä tunnetilaa ja aikuiseen tyyliin asiat kehittyvät isommiksi kun mitä ne alkuun edes olivat. Kuinka moni lapsia kasvattava ei ole nähnyt vanhempien riitautuvan keskenään lasten keskinäisten asioiden vuoksi?
Normaalisti lasten kiistat kestävät enintään muutamia tunteja. Tämän jälkeen asiat (optimitilanteessa) sovitaan tai unohdetaan. Oli miten oli, seuraavana päivänä leikitään taas normaalisti. Tällainen toiminta kehittää lasten kykyä sopia omia riitojaan ja aikuisten tehtävänä on auttaa sovinnon muodostamisessa.
Mitä tapahtuu jos aikuinen puuttuu liikaa asioihin? Tällöin tilannetta aletaan helposti paisuttelemaan, jolloin ristiriidatkin kasvavat ja väkisinkin vaikuttavat myös aikuisten (tässä tapauksessa lasten vanhempien) keskinäiseen vuorovaikutussuhteeseen. Jos lähtötilanne on pieni kiista, joka saattoi johtaa jopa painiotteluun. Jos lapset ratkaisevat asiat keskenään, on ottelu unohtunut parissa päivässä. Jos aikuiset alkavat elää lastensa tunnetiloja omista lähtökohdistaan, on ikävä kyllä suuri mahdollisuus, etteivät välit ikinä parannu entiselleen.
Aikuisten ei tulisi ikinä syöksyä lasten maailmaan omien sosiaalisten “lasiensa” läpi katsottuna. Tällöin lasten keskinäinen nahistelu ikään kuin katsotaan yleensä samanlaisessa valossa kun aikuisten välillä tapahtunut. Aikuinen ei yleensä pysty samalla tavalla nahistelemaan nyt ja leikkimään tunnin kuluttua (paitsi ehkä parhaimmillaan parisuhteessa). Siksi aikuisen pitäisi aina havainnoida lasten ristiriitatilanteita eräänlaisena yläpuolisena auktoriteettina ja olla antamatta omille tunteille liikaa valtaa. Käytännössä tässä omassakin esimerkkitapauksessa pieni kiusanteko on kääntynyt toisinpäin, liika tunteilu on antanut alkuperäisen tilanteen kärsijälle vallantunteen, jolla on nyt helppo tehdä vastakiusaa. Olisiko ollut vain helpompi antaa lasten ensin nahistella (koska mitään objektiivisesti tarkasteltuna vakavaa ei ikinä käynyt) ja sitten sopia?
Aikuisten kannattaisi oikeasti harjoitella tunteiden hallintaa ja käsittelyä ensin itsensä kanssa. Moni ihminen oppisi paljon itsestään ja maailmasta. Lapset kehittyvät riitelystä ja sopimisesta. Eivät riitelystä ja aikuisten harjoittamasta asioiden lietsomisesta.
Tarvitseeko nykyisin enää sietää mitään?
20.4.2017, alkuperäinen versio 20.3.2017
Jo kauan sitten puhuttiin curling-vanhemmuudesta ja siitä, etteivät lapset opi kohtaamaan mitään hankaluuksia, kun rataa koko ajan kiillotetaan edestä. Olen jatkuvasti enemmän sitä mieltä, että nykyisin koko yhteiskunta on mennyt samaan peliin mukaan.
Kiinnitin jo aikaisemmin amerikkalaisessa kulttuurissa huomiota siihen, ettei esim. hankalia (siis ei millään tavalla fyysisesti aggressiivisia) asiakkaita kestetä yhtään, vaan kutsutaan joku vartija tms. paikalle hoitamaan homma. Tällöin asiakaspalvelija ulkoistaa ongelman itseltään ja asiakkaan mahdollisesti kokemaa vääryyttä käsitellään mahdollisimman surkealla tavalla.
Paikalle kutsuttava vartija taas ei välttämättä ole luontaisesti minkäänlainen auktoriteetti, vaan käyttää ainoastaan eräänlaista pakkokeino-auktoriteettia, jolloin voimankäyttö on turhan yleinen toimintamalli. Luontaisen auktoriteetin luulisi kuuluvan työn vaatimuksiin rekrytointivaiheessa, kuten (ainakin Suomessa) poliisilla näyttäisi kuuluvan. Esimerkki tällaisesta aivan luokattomasta suorittamisesta nähtiin esimerkiksi United Airlinesin tapauksessa, kun matkustaja raahattiin väkisin pois koneesta ja kännykkäkamerat kuvasivat tietysti tilanteen.
Mielestäni tämäntyyppinen – siis täysin pehmo – ajatusmalli on (ikävä kyllä) rantautunut meillekin. Mikäli asiat menevät hankaliksi, voi liian usein nostaa asiasta jonkinlaisen casen. Mielestäni ihmisten sietokyvyn rajoihin kuuluvia asioita kriminalisoidaan perusteetta ja olemassa olevia tulkintoja kiristetään vaivihkaa.
En ole vielä ehtiny tutkia tätä asiaa, mutta aion siihen vielä syventyä. Mitä mieltä lukijat ovat: oletteko kanssani samaa mieltä? Tarvitseeko nykyisin sietää epämiellyttävyyttä aikaisempaa vähemmän? Onko kehityssuunta mielestäni terve? Eniten pelkään, että liika pumpulissa kasvaminen osaltaan aiheuttaa tätä nykyisen kaltaista mielenterveysongelmien lisääntymistä.
Pakko lisätä tänne perään vielä (…ja miksi tämä kirjoitus oli hetken hyllyllä…), että ystäväni Minna otti yhteyttä tämän julkaisun jälkeen ja kysyi, että voiko mielestäni asiakaspalvelijalle huutaa ihan vapaasti. Ei tietenkään, en pidä sellaista käytösmallia mitenkään hyväksyttävänä. Olisi ehkä pitänyt kaivaa se esimerkki jostain toisesta ympäristöstä kun palvelualalta. En minä itsekään hyväksy häiriökäyttäytymistä ja Minna ansiokkaasti muistutti, että rähisevä käytös saattaa hyvin nopeasti johtaa agressioihin, joten tilanne pitää rauhoittaa heti. Ehkä kuitenkin mielummin puhumalla kun raudoittamalla ja pampulla vääntämällä?
Edit 23.3.2017:
Kaikuja tästä samasta ilmiöstä näkyy myös Saska Saarikosken kirjoituksesta tämän päivän Helsingin Sanomissa. Mielestäni tämä Saskan esille ottama uhriutuminen on juuri yksi nykymaailmassa ihmisten mielenterveyttä nakertava tekijä. Ainakin minut se tekee hulluksi. Artikkelissa on myös ansiokkaasti kaivettu esimerkkejä vuosisatoja, jopa -tuhansia jatkuvista kansallisista traumoista.
Lapsen kuunteleminen
20.2.2017
Tämä ilmiö on mielestäni merkittävä ja havaitsen sitä jatkuvasti. Lapsia ei kuunnella.
Monet lapset referoivat keskusteluja esimerkiksi opettajiensa kanssa. Monesti hämmästyn, miten huono keskusteluyhteys opettajan ja lapsen välillä vallitsee. Monesti kuulen vaikkapa jotain tällaista: ”Sitten se opettaja otti mun kynän ja ei suostunut antamaan sitä takaisin, vaikka sanoin, että se on mun kynä”. Tämä oli elävä esimerkki oikeasta tilanteesta. Opettaja oli kerännyt lapselta kynän, eikä ollut antanut sitä takaisin.
Opettaja oli tietenkin toiminut hyvässä uskossa ja luullut keräävänsä koulun kyniä talteen. Kuitenkaan lapsen vaatimukset itse omistamansa kynän palauttamisesta olivat kaikuneet kuuroille korville. Miksi? Jos minä olisin sanonut samasta asiasta, olisi kynä varmuudella tullut takaisin. Mutta minähän olen aikuinen… No, olen identifioinut muutamia syitä tähän ongelmaan:
1) Aika moni lapsi valehtelee opettajille kysyttäessä. Opettajien suhde lasten kertomuksiin on todella ristiriitainen, sillä osa lapsista puhuu aivan täyttä puuta heinää. Ei tietenkään useimmat, mutta monet. Liian monet, jotta asioita ei pitäisi tarkastella hyvin kriittisten lasien läpi.
2) Lapset puhuvat niin paljon ja lapsia on niin paljon, ettei aikuinen vain ehdi kuunnella. Kuuntelemattomuus on meille muutenkin iso ongelma, miksei se näkyisi koulussakin, kun ärsykkeitä on valtavan paljon ympärillä.
3) Lapset eivät osaa itse painokkaasti esittää omaa asiaansa, vaan tuollainen asia tulee suusta ilman lyhyttä ja ytimekästä vaatimusta: ”Hei, se oli mun oma kynä, anna se takaisin!”
Minä en ole ehtinyt puhua tästä aiheesta vielä luotto-opettajani kanssa, mutta päivitän juttua kunhan saadaan juteltua aiheesta. Yhtä kaikki, opettajilla ja aivan erityisesti heikommin koulutetuilla koulunkäyntiavustajilla on erittäin huono kommuniointiyhteys. Voisiko sitä kenties parantaa? Mielestäni voisi.
Yksi keino yhteyden parantamiseen (jätän ryhmäkoot ja muut epärealistiset ratkaisut tarkastelematta) olisi keskittyminen. Kaikista paras yhteys oppilaisiinsa on mielestäni niillä opettajilla, jotka kuuntelevat keskittyneesti. Suusta tulevat jutut ovat kuitenkin vain osa koko tarinaa. Välillä ihmettelen (sivusta seuraten), kuinka ei-verbaalinen kommunikaatio jää täysin huomiotta. Mielestäni keskittymisen puute voisi olla erittäin hyvä selitys tälle. Mitä mieltä olette?
Minäkö pelle?
14.2.2017
Oletteko huomanneet, että ihmisryhmästä ja iästä riippumatta aina jotkut valikoituvat naureskelijoiksi ja jotkut naureskelun kohteiksi. Lapsena tätä käytösmallia pidetään usein kiusaamisena, mutta aikuiset osaavat usein ottaa vastaan myös kuittailua, joten asiaa ei ehkä pidetä niin pahana.
Olen itse poikkeuksetta sellainen, jolle naureskellaan. Myönnän, että olen osasyyllinen siihen nykyisin itsekin, koska käyttäytymiseni johtaa aina ennemmin tai myöhemmin siihen.
Olenko sitten porukan pelle? Mielestäni en. Käytän nimittäin asemaani omaksi edukseni. Tässä taannoin eräässä kokouksessa huomasin (taas kerran), että olemalla eräänlaisen vitsailun ja vinoilun kohteena pääset kuitenkin nopeammin hyvään keskusteluyhteyteen muiden kanssa. Jotenkin tällaista henkilöä, jolle isossa porukassa naureskellaan, ei kukaan näe uhkana. Mikäli tilanteen pitää hallinnassaan, eikä ota turhia paineita, saattaa nopeuttaa luottamuksen syntymistä. Toki nekin ovat melko harvassa, jotka ihan vieraille kovasti naureskelevat.
Miehinen keskustelu ihmissuhteista
7.2.2017
Kävin tuossa taannoin illalla istumassa hetken aikaa kahden työkaverini kanssa (molemmat miehiä). Keskustelu ajautui hyvin nopeasti ihmissuhteisiin ja niihin liittyvään problematiikkaan. Jätän muut puolet keskustelusta tällä kertaa vähemmälle ja keskityn kosketukseen ja sen tarpeeseen.
Lapsien ei uskota voivan kehittyä normaalisti, mikäli heitä ei kosketeta säännöllisesti. Kosketuksella on oma merkityksellä niin hermoston- kuin emotionaaliseenkin kehitykseen.
Mikä on tilanne aikuisten suhteen? Miehet haluavat vain seksiä ilman läheisyyttä, turhat lässytykset ja silittelyt sikseen. No ei! Miesten ja naisten tarpeiden eroja ylikorostetaan aivan turhaan, näille väittämille on oikeasti hankala löytää näyttöä. Miehet tarvitsevat kosketusta siinä missä naisetkin (ja lapset), mutta eivät ehkä osaa tai halua kommunikoida asiasta aivan naisten veroisesti.
Mielestäni oli liikuttavaa, kun jo eläkeikää lähestyvä työkaveri sanoi pitkään keskusteltuamme avioeron jälkeen kärsineensä suuresta kosketuksen puutteesta. Niin suuresta, että oli jopa harkinnut maksullista seuralaista vain halaamaan häntä ja olemaan sylikkäin. Tästä pääsemmekin yhteen toiseen kysymykseen. Tämä on mielestäni aiheellinen kysymys, kun jotkut poliitikot yrittävät kriminalisoida seuralaistoimintaa. Kaikilla ei ole sitä iloa, että voivat käpertyä rakkaansa viereen illalla. Miksei heille suotaisi sitä iloa, vaikka maksusta?
Mielestäni tämän hetken ilmapiiri on melko rajoittunut. Näennäistä vapautta ja suvaitsevaisuutta korostetaan joka areenalla, mutta todellinen tasa-arvo (enkä tarkoita mies-nais-kysymystä vaan koko yhteiskunnan laajuista) ja suvaitsevaisuus loistavat poissaolollaan. Niitä asioita suvaitaan, mitä on muodikasta suvaita, muulla ei ole niin väliä.
Merkitsevä katse
2.2.2017
Tiedättehän sen katseen, ikään kuin vilkaisun ”lisäosan”, joka tarkoittaa: ”sinut on huomattu”? Oikeastaan niitä vilkaisutyyppejä on useampia, mm. ”tunnistan sinut” ja ”olen kiinnostunut sinusta”.Sain kokea tuon ensiksi mainitun, kantaessani jättimäistä kassia eilen kohti juna-asemaa. VR on suuressa laupeudessaan mahdollistanut taittopyörien kuljettamisen lähijunissa ilmaiseksi vyöhykealueella, kunhan pyörä on sullottu pussiin. Näistä VR:n käytännöistä riittäisi kirjoitettavaa vaikka kuinka paljon, mutta se ei nyt liity tähän.
Siis alkuperäiseen asiaan. Kannoin sitä pyöräkassia kohti junaa, koska en jaksanut alkaa asemallakaan pyörää sinne sullomaan. Tällöin huomasin ohikulkevasta autosta pelkääjän paikalta tuon katseen. Jäin miettimään, mitä ohikulkija mahtoi pohtia? Ruumiskassi? Pankkiryöstön saalis? Joka tapauksessa sillä samalla hetkellä tiesin, että jos taustalla olisikin ollut jokin rikos, olisi sillä nyt silminnäkijä.
Tällainen ”tehostettu” havainto aiheuttaa havaittavasti enemmän aktivoitumista havainnoitsijan aivoissa kuin turhaksi tulkittu näköhavainto. Luultavasti mitään huomiota ei olisi syntynyt, jos olisin kantanut Alepan muovikassia. Musta jätesäkki taas olisi varmasti ajanut saman asian, voi miten mukavia mielleyhtymiä saan tästä…
Haluaisin vielä pyytää. Kommentoikaa näitä juttuja, jakakaa palautetta – niin ruusuja kun risujakin. Tässä blogissa käy parisen kymmentä ihmistä päivässä, mutta kukaan ei kommentoi mitään. Tämän toiminnan (ja minun motivoimiseni) kannalta haluaisin todella saada palautetta ja keskustelua aikaan.
Minä ja junan matkustaja
31.1.2017
Vieressäni junassa matkusti nuorehko, ehkä noin 30-vuotias nainen. Hän kertoi puhelimessa yllättävän auliisti työtilanteestaan ja muutenkin elämästään. Oli hauskaa huomata, miten naisen ääni vaihteli keskustelukumppanin mukaan. Välillä epäilin keskustelukumppaniksi naisen Isää, mikä osoittautui todeksi hänen puheidensa perusteella. Äänensävystä (ja osin kyllä jutuistakin) päättelisin, että viimeinen kuulemani keskustelu käytiin suhteellisen tuoreen puolison kanssa. On tilanteita, joissa aikuinenkin muuttuu tavallaan lapseksi taas. On hyvin mielenkiintoista huomata miten ihmisten keskinäinen asema perheessä, suvussa ja lähipiirissä vaikuttaa vielä aikuisenakin puhetyyliin. Vanhemmille puhutaan edelleen samalla tyylillä kun nuorempana.
Lähtiessäni junasta naisen puhetyyli taas oli kovin lapsenomainen, erittäin sokerinen. Tä,ä havainto koski kuitenkin pelkkää äänensävyä, itse juttujen sisältö oli aivan tavanomainen. Enkä niitä juttuja niin tarkkaan kuunnellutkaan, puhetyylin kuunteleminen riitti vallan mainiosti.
Tuleeko meistä (kollektiivisesti) tyhmiä?
29.1.2017
Alkuun joudun (ehkä hieman poikkeuksellisesti) jakamaan pienen linkin Kauppalehden artikkeliin:
Sen mukaan islantilainen geenitekniikkaan ja -tutkimukseen keskittynyt yritys deCODE on arvioinut ihmiskunnan älykkyyden laskevan noin 0,4 pistettä vuosikymmenessä, sillä älykkäät saavat vähemmän lapsia.
Reiluuden nimissä laitan vielä linkin suoraan deCODEn sivuille:
Haluaisin lisätä tähän keskusteluun myös yhden lisämausteen. Voisiko tälle digitalisoituneelle yhteiskunnalle ominainen vähäinen aitojen, reaalimaailman, kohtaamisten määrä ihmisten välillä sekin osaltaan laskea älykkyyttä?
Ystäväni Minna liittyi Tinderiin (omien sanojensa mukaan) ulkopuolisen painostuksen käydessä sietämättömäksi. No Minna on kaunis nainen ja varmasti Tinderin eliittiä, mutta laajemmin ajateltuna, voisiko tällainen ei-henkilökohtainen parinmuodostus myös osaltaan olla laskemassa meidän kollektiivista älykkyyttä? Tinder ei ole ikuinen, ja tulevaisuudessa saatetaan toki nähdä myös henkilökohtaisten kohtaamisten muuttuminen jälleen muodikkaaksi. En silti voi välttyä siltä ajatukselta, että ihmissuhteiden kertakäyttöisyys ja löyhempi sitoutuminen parisuhteisiin ja myös suurempi ulkonäkökeskeisyys voisivat myös vaikuttaa älykkyyteen.
Vaikka otin tuon asian esille, en silti väheksy muitakaan syitä. Esimerkiksi työelämän haasteellisuus ja suorastaan perheen perustamiselle vihamielinen ilmapiiri, sekin varmasti tekee meistä tyhmempiä. Vai tekeekö?
Tarvitseeko nykyisin enää edes olla älykäs? Kuka edes on älykäs? Voisiko esim. uuden, aivan kummallisesti pelailevan presidentin outo taktiikka kertoa jostain aivan uudesta älykkyyden muodosta? Nyt kyllä jätän tämän asian tähän kommentoitavaksi…
Pahuksen ranskalaiset!
28.1.2017
Olen monesti kuullut, että Ranskassa olisi huono palvelukulttuuri ja epäystävällisiä ihmisiä. Toki aika moni varmasti tiedostaa, että ranskalaisten mollaaminen noin yleisesti vastaa vähän samaa kun esimerkiksi tiukan luonneanalyysin piirtäminen *kaikista* amerikkalaisista samanlaisena porukkana, jotka ajelevat pick-upilla ja syövät ylisuuria hampurilaisannoksia. Kuitenkin kokemukseni ranskalaisista esimerkiksi Toulousen kaupungissa ovat aivan täysin toisenlaisia kuin stereotypiat. Siellä on ihan erilainen meininki. Liekö osasyynä hyvä kielitaitoni, mutta ainakin itse sain siellä todella hyvää palvelua. Kokemukseni Pariisin kaduilta taas ovat hyvin erilaisia, Nizzasta en meinannut taas saada käyttää kielitaitoani oikein missään.
Onko siis olemassa geneeristä ranskalaista? Siinä maassa on lähes 70 miljoonaa asukasta. Miten ne kaikki voisivat olla samanlaisia alueesta riippumatta? Olemmeko siis tässäkin asiassa taipuvaisia yksinkertaistamaan ja tekemään monimutkaisista ja erityisesti monimuotoisista asioista yksinkertaisia kokonaisuuksia?
Minä ja hapan ihminen
16.1.2017
Sain joskus äidiltäni ohjeen hankalien asiakkaiden varalle: ”Jos kohtaat hankalan asiakkaan, kohtele häntä kuin kuninkaallista. Tällöin hän ei pysty olemaan sinulle paha”. Noudatin ohjetta happaman ihmisen kohtaamisessa ja pikkuhiljaa tapahtui ihme, hän nimittäin alkoi olla minulle ystävällinen.
Kukaan ulkopuolinen ei osaa määritellä mistä toisen ihmisen varautunut käytös johtuu. Hyvin harvoin syynä on kuitenkaan suoranainen v-mäinen luonne tai toisten kiusaamisesta nauttiminen. Kuitenkin suojakuoren, kovankin, alta löytyy pehmeä ihminen sisältä. Usein hankala käytös aiheuttaa kohtaamisissa vastarintaa toisilta ihmisiltä ja negatiivinen kierre on valmis. Herääkin kysymys: kuka on valmis sen kierteen katkaisemaan? Ja toisaalta, miksi katkaisisin? Uskon, että hyviä syitä voi löytää vaikka lopputulemaa pohtimalla.
Minä ja Satu
14.1.2017
Keskustelin Satu -nimisen lentoemännän kanssa kohtaamisista. Nuorilla ihmisillä on usein voimakas suojakuori, eräänlainen ”defensiivinen tila” jatkuvasti päällä. Toisia ei hevillä katsota silmiin, eikä hymyjä helposti vieraille jaeta. Onnistuneet henkilövalinnat Sadun työpaikalla ovat poimineet joukosta lukuisia sellaisia työntekijöitä, joiden katse ulottuu keskustelukumppanin sieluun asti. Jotkut nuoretkin siis näyttävät sen taidon edelleen osaavan. Sellainen kohtaaminen on aivan eri maailmasta. Digitalisoituneessa maailmassa ihmisten välisiä kohtaamisia tulisi mielestäni ehdottomasti vaalia.
Miten voisimme paitsi lisätä kohtaamisia, myös parantaa ihmisten välistä vuorovaikutusta reaalimaailmassa?
Tämä on ensimmäinen julkaisemani lyhyt pohdiskelu jostakin kohtaamastani asiasta tai ihmisestä. Käyn runsaasti keskusteluja ihmisten kanssa ympäri maailmaa ja tarkoitukseni on kirjoittaa niistä aiheista lyhyesti. Kirjoitukseni jälkeen kaipaisin aktiivista keskustelua esille tulevista aiheista. Asiattomat viestit pyrin poistamaan.